En ole jaksanut kirjoittaa, mutta päivitetäänpäs nyt hiukan.
Ensin yksi verenpainetta nostanut uutinen viime viikolta. http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/vauva-syntyi-kahden-promillen-humalassa/art-1288452143381.html Taas lisää syitä, miksei tuo juominen oikein kiinnosta näin raskausaikana... Eihän tuossa ole siihen otettu kantaa, millaisia vaurioita sillä lapsella on, mutta jos äidin promillelukemat on yhden kieppeillä ja lapsen kahden kieppeillä, niin kyllä se jotain kertoo siitä, miten se alkoholimäärä siirtyy lapseen.
Mutta sitten iloisempiin uutisiin. Meillä oli 1.3. nt-ultra ja siellä oli kaikki ihan hirmuisen hyvin! Nytty vastasi viikkoja päivälleen ja oli oikein litteäniskainen (1,08mm), istukka oli takaseinän puolella (jee, eli liikkeitä voisi toivoa tuntevansa jo tuossa kuukauden päästä tai niillä main, jee... Ainakin aiemmin kuin jos istukka olisi etupuolella. Toki mä kyttään niitä jatkuvasti, toivottavasti tuntuisi oikein pian!), mittaa myyrällä oli eka mittauksen mukaan 75mm, toisen mukaan 65mm, jälkimmäinen mitta merkittiin korttiin, oli vissiin ollut siinä kuvassa paremmassa asennossa, sai luotettavamman mitan, kallo oli hyvän muotoinen ja näkyi kaikki ne osat muksua, mitä kuuluikin näkyä. Kromosomihäiriöiden riski tai miksi sitä riskilukemaa nyt sanotaankaan, oli 1:91000.
Kyllä mä sanon, tunnustan, että olihan se aivan ihanaa kuulla, että todennäköisesti kaikki on ok ja hyvin ja terve muksu siellä kasvamassa, vaikkei me oltaisi lisätutkimuksiin menty, eikä raskautta keskeytetty, vaikka jotain häikkää tuolla olisi todennäköiseksi arveltukin. Toki, tietenkin me silti tervettä lasta toivotaan, vaikka se neuvolalääkäri silloin suututettiinkin sillä, että sanottiin, että raskautta jatketaan, vaikka jotain turvotuksia sun muita olisikin.

Ihana oli saada kuvia lapsesta ja mikä parasta, ihan rauhassa katsella sitä lasta, kuultiin sydänäänet (molemmat oltiin paikalla, joten T:kin kuuli ne nyt) ja nähtiin, kun pieni liikuskeli siellä. Äiti sanoi silloin joskus, että ne kuulostaa siltä koppotikoppotilta, mutta eka kerran, eli viime ma, 27.2., kun neuvolassa kuulin ne äänet (olin yksin, kun T ei millään jaksanut yövuoron jälkeen jäädä hereille odottamaan neuvolakäyntiä ja minäkin kävin siellä ehkä 10min pyörähtämässä), silloin ne oli ihan tasaista jumputusta. Ajattelinkin, että poikahan se on selvästi, kun ei kuulu koppotikoppotia, mutta nyt kyllä oli ihan selvä koppotikoppoti. Taitaa olla hevosmies tulossa.
Tosi vähän myyry liikkui, puhuttiinkin, että on tullut isäänsä, kun on niin rauhallinen. Koipiaan heilutteli. Mutta on se tullut myös äitiinsä, kun se ei oikein tykännyt vissiin ultrailusta, vaan käänsi koko ajan selkäänsä ja sitten kun tää täti, hoitaja/lääkäri/kätilö/en tiedä mikä sanoi, että koittaa vähän tönätä sitä, jos se suostuisi yhteistyöhön ja vähän kouhaisi sillä ultra-anturilla, niin sitten muksu luovutti ja asettui oikein nätisti kuvattavaksi. Eli on tullut äitiinsäkin, kun tottelee heti, kun vähän tökkäisee. Ja taas isäänsä, kun oli niin mietteliään näköisenä käsi otsalla. Ja äitiinsä, kun istuskeli/makoili jalat ristissä, kuten minä aina.
Hihih, ihana myyrä-nyttynen!

Jep, no kerron nyt sit kuitenkin vielä siitä lääkärikäynnistä ja eka ultrastakin, kun kerta vauhtiin pääsin. 9.2. oli siis ultra-aika ja sinne mentiin sitten kaksistaan. Lääkäri oli 45 min myöhässä, mutta ei se mitään, ehdinpähän enimmät hermoiluni hermoilla siinä odotushuoneessa. Mua nimittäin hermostutti ja pelotti ihan tajuttomasti. Olin ihan varma, ettei siellä ole ketään kurkkimassa vastaan, kun me päästään katsomaan.

No, huoneeseen sisälle ja samantien pöksyt pois ja pedille, en mä sen kummemmin aikailla siinä olis halunnutkaan, joten ei muuta kuin asiaan. Harmi, ettei sen lääkärin kiire loppunut siihen. Sikiö löytyi onneksi heti, samoin kuin ihana pieni kiihkeä syke. Mä en ensin nähnyt mitään koko monitorista ja mä vain hoin, että onko siellä joku, kertokaa nyt, löytyykö sieltä ketään. Sit se mamma vihdoin käänsi sen monitorin niin, että minäkin näin pienen ihmeemme ja ehdin just nähdä sen sykkeenkin. Oli se ihmeellinen hetki! Mut sit se hävisikin, kun lääkäri lopetti. Olisi nyt antanut meidän ihmetellä sitä edes kaksi, kolme sekuntia, mutta ei. Lekuri vain harmitteli, kun ei saa otettua sitä niska-pers-otetta, eli pää-peppu-mittaa, kun toinen on huonossa asennossa siihen nähden. No, kokeillaan mahan päältä. Taas löytyi pieni, oikein oppikirja-asennossa oli pienokainen siellä ja mitta saatiin ja se vastasi täysin viikkoja. Kuukautisten mukaan oli 10+0 ja mitan mukaan 10+1, eli pienokainen oli 31,5mm pitkä ja ylpeiden vanhempiensa mielestä oikein kaunis ja komea!

Ei me mitään ihanaa koppotikoppotia tai yhtään mitään muutakaan kuultu, mutta onneksi nähtiin kyllä, edes sekunnin verran. Kuvitella! Mun sisälläni on ihana pieni kolmesenttinen pikkuihme, jonka sydän lyö ja joka köllöttelee siellä pyöristyneessä kohdussa. Maailman ihanin 31,5-millinen ihme. Enpä olisi ikinä voinut kuvitella, että mun sisällä voisi kasvaa tuollainen ihme. On se kumma juttu, miten se oli heti nyt niin kauheasti todellisempi kuin vaikka kaksi tuntia aikaisemmin.

T:kin oli ihan herkistynyt. Tuijotti ultrakuvaa hellä ilme kasvoillaan ja oli niin onnellisen oloinen ja näköinen. Harmi, että se lääkäritäti oli kyllä niin kiireinen ja kireä, vähän ehkä tylyn oloinenkin

Vaikka me oltiin siellä hiukan alle 10 minuuttia yhteensä, ehdin siinä vaatteita pukiessani jo suututtaa sen neuvolalääkärinkin jo. Saas nähdä, mitä siitäkin yhteistyöstä jatkossa tulee, kun mä menin suuni aukaisemaan. (No, eipä sitä nyt niin tiuhaan näe, eiköhän se ehdi meidät unohtaa, ellei sitten kirjannut tietoihinsa, että se hankala akka ja sen mies.)­ ­
Se kysyi, osallistutaanko sikiöseulontoihin, mä siihen sit vastasin, että periaatteessa joo, mutta meille ne ei ole seulonnat, meidän vavvaa ei seulota yhtään mihinkään. Me mennään sinne katsomaan, miten muksu on kehittynyt.­

No, tää täti veti naaman turskantussulle ja kysyi sitten , että jaa, tekö olette sitä mieltä, että jos siellä paljastuu jotain trisomiaa tms., niin raskautta jatketaan silti?­
Mä tuumasin hyvin painokkaasti, että juu, me ollaan sitä mieltä. Täti veti hernekeitot syvälle kasvojensa onteloihin ja sanoi, että tää ultra ei kyllä ole sitä varten, että sinne mennään vauvaa katselemaan­, vaan sitä varten, että löydetään epämuodostumat jne. Jotain se siinä mussutti, mä kiehuin niin, ettei jäänyt mieleen, mitä se jupisi. Mä vain toistin, että joo, meille se on tilaisuus nähdä se pieni ihme.

Puhuttiin autossa T:n kanssa, että täti saa olla just mitä mieltä haluaa, ei vaikuta meihin. Jos siellä vaikka paljastuisikin, että meidän Nytty-Mytty, Ziggy-papunen on todennäköisesti vaikka down-lapsi, niin sitten se vaikuttaisi sen verran, että me hankittaisiin tietoa tästä asiasta, osattaisiin asennoitua asiaan paremmin, olla onnellisia siitä meidän ihmeestämme, jolla nyt saattaa olla downin syndrooma, tai sitten ei. Mihinkään lapsivesitutkimuksiin ei suostuta, vaikka testit näyttäisivät mitä.

Meidän ihana pieni lapsemme Bartholomäus-Agamemnon, Hittolemmitty-Hieronymus, Torkkeli-Arhippa, Methusalem-Abrahamsfridjof. Siinä teille nimivaihtoehtoja pureskeltaviksi, kunnes aikanaan kuulette sitten, minkä noista (tai jostain muista) valitsimme.

Niin, nuohan muuten ovat kaikki pojan nimiä. Mä olen ihan varma, että tää on poika. Katsotaan sitten lopulta, kuinka kävi, mutta poika se on, ihan varmasti. Aluksi tää meni sillai, että ajattelin, että hoen itselleni, että se on poika, että kiinnyn siihen poika-ajatukseen jo valmiiksi, kun mä olen aina halunnut tyttöä, joten siitä mä olisin joka tapauksessa ihan ekstaasissa. Nyt huomaan, että tää pojan ajatteleminen selvästi toimii, koska mä olen jo ihan valmis siihen ja iloitsen siitä, että se ihan oikeasti olisikin poika.

En ole aikoihin kirjoittanut mitään, yritän tässä joku päivä kertoa ultraussessiosta, oli ihanaa nähdä pieni. On uskomatonta, miten paljon todemmaksi koko asia kävi kymmenessä minuutissa.
Nyt kuitenkin vaunuahdistusta. Mä olen ihan hukassa näiden kärryjen kanssa ja joudun joka kerta ihan puolipaniikkiin, kun yritän tässä vaunusuossa rämpiä, enkä ymmärrä näistä yhtään mitään. Onneksi aikaa on. Seuraavassa se, mitä haluan, näiden ei tarvitse löytyä yksistä ja samoista rattaista/kärryistä/vaunuista/semmoisista lapsenkuljetusvankkureista. (Ja itse asiassa meillä onkin varastossa yhdet, joista toivottavasti saa semmoiset pihassanukutus ja koiranpissatusrytölenkkikärryt. Niistä vähän myöhemmin lisää.)

Tottakai haluan, kuten kaikessa aina, päästä suhteellisen edullisesti, eli toki, jos ei joka asiaa varten tarvitse omia rattaitaan, niin hyvä juttu, mutta toisaalta käytettynä mä ostan joka tapauksessa, jos vain suinkin löydän ja kyllähän noita tuntuu löytyvän.

Haluan penskalle kärryt, joissa se voi nukkua pihalla, haluan rattaat, mitkä mahtuu auton takakonttiin, kun lähdetään jonnekin, haluan rattaat, jotka saan yksin alas autosta ja takas autoon, että pääsen tarvittaessa myös yksin penskan kanssa jonnekin. Vaihtoehtona tietty myös sitten jonkinlainen härpäke, johon sen autotelineen (huomaatte, kuinka mulla on termistö hallussa. Olisko se turvakaukalo?) saa kiinni. Asumme maalla, joten periaatteessa kärryjen ei tarvi olla mitkään Helsinki City Boy -hienostokärryttimet, mutta toisaalta mihinkään ei täällä pääse ilman autoa, joten se autoonsaaminen on varmaan niitä tärkeimpiä kriteerejä. Tosin autokin menee vielä vaihtoon pakon sanelemista syistä ja kyllä me joka tapauksessa ostetaan mahd. iso auto (eli niin iso kuin rahatilanne sallii) ja farkku ehdottomasti, ei sentään tila-autoa ehkä vielä ensimmäisen lapsen myötä.

Meillä on varastossa (tulivat siis talon oston mukana, varasto ja sen sisältö) jonkinlaiset lastenrattaat/kärryt/vaunut. Ne ovat oranssi-siniruudulliset, joitain, ehkä arviolta 7 vuotta vanhat (talon myyneen pariskunnan pennun iästä päätellen.) ABC Designin vaunut. En halua noita käyttää ihmisten ilmoilla, ne on ihan kauhean rumat ja kulahtaneet, mutta jos ne esim. passais pihassa nukuttamiseen, mettälenkille tms. niin mikä ettei. Ei niitä myydäkään kannata, kun on oikeasti tosi kärsineet ulkonäöltään. No, sit mä ajattelin, että mähän revin kankaat irti ja värjään ne vaikka mustiksi, problem solved, siinä mulla hyvät kärryt. No, tein työtä käskettyä: sain vaunut raahattua sisälle. Revin kaikki muut kankaat irti, paitsi kuomun kangasta ei saakaan irti, ylläripylläri. No hienoa. Se kun on se ainoa osa, jossa on hometta tai ainakin jotain, joka neuroottisen hysteerisen tulevan äidin silmiin näyttää homeelta, eli se on homeessa. Perhana.
Toinen juttu on, että kaikki renkaat ovat littanat. En tiedä, saako tuohon järkevästi uusia renkaita, vai luovutanko jo tässä vaiheessa ja ostan hitto soikoon uudet vankkurit. Tai siis käytetyt, mutta kuitenkin. Mä ihastuin jo Mutsyn Urban Ridereiden ulkonäköön, toisaalta kaikki nuo kärryt näyttää mun silmiin enempivähempi samalta, kaipa se oli vain se hieno väri, mihin ihastuin. Sitäpaitsi noi maksaa ihan hulluna, eli en halua niitä ja toisekseen, ei meille voi ostaa mitään, minkä nimessä on Urban tai City, meiltä on lähimpään naapuriin kilometri ja lähimpään kauppaan viisi samanlaista.
Että tällaisissa ratasaatoksissa tänään.
Jen

Meillä oli tosi kiva neuvolatäti, ihan pikkuisen semmoinen hmmm... mites sen nyt sanoisi, alkoi mainostaa kasvissyöntiä ja paastoamista sitten raskausajan jälkeen. =)

Mutta hyvin meni eka käynti, puhuin kyllä lyhyesti noista käsistä, mutta hyvin "tietävän" oloisena, eli siis totesin, että mulla tulee olemaan ongelmia lapsen sylittelyssä omilla voimilla, mutta kantoliinat jne. tulee olemaan kullanarvoisia meille. Täti ei siihen kauheasti kommentoinut mitään, vaan kuunteli vain. TOS oli hälle ihan vieras asia, mutta kuunteli kiinnostuneena, eikä ainakaan näyttänyt ulospäin, jos ajatteli, että olen keksinyt koko jutun omasta päästäni. ;-)

Elukoista oli ihan positiivinen, sanoi, että hänellä itsellään on 3 lasta, joista keskimmäisen syntyessä heillä oli koira. Tällä lapsella ei ole mitään allergioita, mutta kahdella muulla lapsellaan on. Heidän vauva-aikanaan heillä ei ole ollut elukoita. Tää tätski ainakin oli siis ihan positiivisella mielellä elukoiden suhteen. Mä ehkä tosin taas saatoin olla aika vahva ilmaisussani meidän eläimistä, "saapahan heti kunnon vastustuskyvyn, kun on paljon elukoita" -tyylisillä kommenteillani. Sellaiseen on paha mennä vinkumaan kauheasti, jos haluaa päästä hyvään yhteiseen alkuun. Harmittaa ihan hiukan, että tää neuvolantäti jää sitten kyllä vuorotteluvapaalle tän raskauden aikana, joten täti vaihtuu sit jossain välissä. Seuraavallakin kerralla on joku muu täti, mutta eipä tuo nyt maailmaa kaada, vaikka tädit vaihtuvatkin.

Jen

Moi taas.

Keräilen tähän alkuun parilta päivältä tekstejäni ja mietelmiäni. Katsotaan sitten jatkossa, kuinka tiuhaan ja paljon jaksan tätä päivittää, mutta alkuun nyt ainakin voisin käyttää kirjoitteluun vaikka koko päivän aikaa, mitä minulla ei ole. ;-)

Kyllähän mä sen tiedän, että ei kenenkään tarvitse eikä kukaan voi olla täydellinen äiti, vaan se riittää, että on riittävän hyvä riittävän usein. Meistä varmaan jokaisella on joku kohta, missä ei ole just se täydellisin mahdollinen äiti eikä kykene jokaista asiaa tekemään ihan just sillä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta sit pitää vain keksiä joku kiertotie tai muu tapa tehdä sama asia, eli pitää se muksu hengissä ja tyytyväisenä. Eikä se aina ole tyytyväinen kuitenkaan, teki mitä tahansa! Kyllä mulla sille taatusti riittää hellyyttä ja rakkautta, ei se ole käsistä kiinni. Pitää vain löytää joku, joka osaa opastaa noiden kantoliinojen sun muiden maailmaan, kun eilisen päivän käytin niistä lukemalla ja ahdistumalla melkein entistä enemmän, (kuten mulle kävi myös rattaista lukiessani,) kun en vain tajua. Tuntuu, että erilaisia vaihtoehtoja on hirveästi liikaa ja mun raskautetut aivoni ovat niin pehmenneet, etten pysty ottamaan selvää kaikesta ja tajuamaan kaikkea ja tekemään analyyttista, perinpohjaista ja sivistynyttä vertailua eri tuotteiden hyvistä ja huonoista puolista kunnes tiedän, mikä on juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä kauheinta, sitä parasta vaihtoehtoa ei välttämättä ole edes. Voi olla, että toiselle paras ei olekaan meille paras ja mulle paras ei olekaan vavvalle paras ja T:lle paras ja T:lle paras onkin ehkä vavvallekin hyvä, muttei mulle sopiva alkuunkaan ja multa pääsee taas kohta paniikki-itku.

Arvatkaa, miksi mä olen näin paniikissa. Taisin just tajuta sen itse. Meillä on tänään ensimmäinen neuvolakäynti ja mä olen ihan varma, että meidät listataan (jos ei heti listitä) siellä oitis kehnojen, epäkelpojen, täysin toivottomien tapausten sarjaan ja sosiaaliviranomaisille ilmoitetaan heti meidän lähdettyämme, että tätä porukkaa kannattaa pitää sit silmällä, varatkaa paikka ja aikaa jo kalentereihinne, sieltä tulee lapsi huostaanottoon viimeistään noin syyskuun puolessa välissä.

Meillä on eläimiä. Meillä on paljon eläimiä, enkä mä aio niistä luopua. Mun toiseksi suurin lapseen liittyvä pelkoni on, että se on allerginen ja mun oma elämäni loppuu siihen. Koska mulle ei ole elämää ilman eläimiä. Mä olen aina sanonut, että mulla on elämässä 3 tärkeää asiaa, ne on perheeni, etenkin T, Jumala ja eläimet. Ei keskenään missään järjestyksessä.

Mun kaverinikin kysyi, aionko uskaltaa pitää kissat sisällä vielä vavvan synnyttyä. Mä häkellyin täysin kysymyksestä, suutuin suorastaan. Miten niin muka? Mitä ihmettä oikein tarkoitat? Tietenkin aion pitää kissat sisällä. Mikä ihmeen kysymys tuo oli? Mihin liittyy? Miksi kysyt sellaista? Tähtähtähtähtähtähtäh?!

Yksikään mun eläimeni ei saa kärsiä liikaa siitä, että meille tulee yksi ihminen lisää. (Tai vaikka tulisikin ne neljä, joita ruokahalun perusteella päätetynä odotan.) Toki ne kärsii vähän, mun huomiotani ei enää riitä niin paljon kuin tähän asti. Ei millään, koska tähän asti huomio on mennyt niille täysin. Nyt siihen tulee yksi, joka vaatii huomiotani aika pirusti. Mutta niin hyvät olot kuin mahdollista ja niin paljon hellyyttä kuin mitenkään mahdollista aion elukoilleni turvata jatkossakin. Mä olen ne ottanut, mä myös hoidan ne. Toki siis T:n avulla tietenkin, mutta kuitenkin niiden elämän pitää pysyä hyvänä myös jatkossa. Ne tulee olemaan mulle just yhtä tärkeitä kuin ennenkin, ok, jos siihen tulee joku vielä tärkeämpi, ei se aiheuta, että mä en tykkäisi mun elukoistani yhtä paljon jatkossakin. Jos nevvolantäti ei pysty tätä ymmärtämään, niin sitten ei pysty, todennäköisesti ei pysty ja se ehkä sitten aiheuttaa kränää ja paljon itkeskelyä mulle, mutta joku hinta tästä hulluudesta on maksettava.Mä en halua ajatella sitä mahdollisuutta, että se kersa olisi allerginen. Jos on, siitä pitää sitten selvitä. Sekään ei etukäteen murehtimalla parane se asia.

Neuvolantädille en myöskään ajatellut kertoa ainakaan vielä eka käynnillä mitään käsiongelmistani, kyllä mä ehdin myöhemminkin järkyttää sitä. Elukat varmaan tulevat ehkä puheeksi, jätetään jotain järkytyksen aiheita vielä jemmaan, ettei pääse käymään tylsäksi.

Voihan se tietty olla, ettei koko raskauttakaan ole enää havaittavissa, jolloin ei tietty tarvi huolehtia ja murehtia näitäkään asioita, mutta en mä suostu sellaisestakaan ahdistumaan, vaan menen rohkein mielin ja yritän kerätä sopivan määrän aggressiota, etten ala itkeä heti, kun se sanoo, että elukat pitää hävittää, vaan pystyn säilyttämään tyyneyteni (juu, niin varmaan) ja esittämään kantani asiallisesti, rauhallisesti ja päättäväisesti (as if...), niin, että menee kerralla jakeluun, ettei meidän elukat lähde yhtään minnekään.Ei mua suinkaan stressaa. Ei stressaa. Eipä. Ei. E. .

Jen, hermoraunio

Raskausaika ei aina ole yhtä harmonista ja ihanaa, pilvenpäällä leijumista. Se on myös paljon epävarmuutta ja ihmettelyä, huolta, murhetta, ahdistusta, panikointia, mutta lopulta yleensä myös penikointia.

Alla heti alkuun vuodatusta eräältä ei-niin-hyvältä päivältä.

Jouduin tappelemaan yhden ystäväni kanssa tästä kertomisasiasta, milloin kertoa raskaudesta. En voi kylläkään olla täysin varma, millä mielellä oikeasti kommentti oli annettu, kun keskustelu käytiin kirjallisena chatissa. Kerroin hänelle raskaudestani ja hän kysyi, syntyykö vauva kesä- vai heinäkuussa. Mä sit vastasin, että vasta syyskuussa ja hän vastasi aika inhottavasti, etten saisi kertoa asiasta vielä, vasta kolmen kuukauden jälkeen on lupa kertoa muille. Mä sit ehkä vähän raskaushormonihöyryissäni loukkaannuin siitä ja sanoin, että minähän kerron asiasta just silloin kun haluan ja jos jotain tapahtuu, niin ei se tapahdu sen takia, että mä olen kertonut! Sitten avauduin vähän enemmänkin ja tuumasin, että sekös se sitten vinhaa olisi, että jos en kellekään olisi kertonut ja sitten raskaus menisikin kesken. Olisin aivan totaalisen rikki, enkä voisi sitäkään sanoa kellekään, miksi itken silmät päästäni, kun en olisi koko raskaudesta mitään kertonut.

Itse ajattelen, että jos saan olla tästä lapsesta ja raskaudesta onnellinen kuukauden, kaksi, kolme tai kymmenen, niin minähän olen. Kieltäydyn ajattelemasta keskenmenoriskiä liikaa, saa sen keskenmenon aikaan ihan pelkällä stressaamisellakin. Jokainen hetki, jonka kulutan murehtimalla on pois siitä onnesta, että saan olla raskaana!

Sitten eri asiasta lisää itkeskelyä. Sunnuntai oli huono päivä. Olin ollut koko päivän tosi kipeä. Mullahan on monen muun vaivan ohessa fibromyalgia ja sunnuntaina oli aivan sietämättömän kipeä päivä sen takia. Myös vatsa oli ihan kummallinen koko päivän, juili tosi inhottavasti. Ehdin jo miettiä sata kertaa, mahtaako tämä olla viimeinen päiväni raskaana, mutta kuten sanoin, olen kieltäytynyt täysin murehtimasta mahdollista keskenmenoa tai muuta ikävää. Nautin jokaisesta raskaanaolon hetkestä ja ajatuksesta pikkuisesta ja sitten isommasta, ja jos jotain käy, niin sitten käy. En aio murehtia etukäteen.Tästä päivän kipuilusta tuli kuitenkin mieleeni, että mä en kyllä totisesti ole ihan priimaa äitiainesta. Mun on pakko miettiä, miten mä aion lapsen kanssa selvitä, kun mun kädet ei toimi normaalisti, mä en esimerkiksi tule pystymään kantamaan lasta tuossa kehon edessä pelkillä käsivoimilla tai sillai "perinteisesti" sylissä, tuossa kehon edessä käsien päällä makuullaan. Pystyn nostamaan sen syliin ja pitämään sitä hetken, korkeintaan ehkä muutamia minuutteja, mutta en varsinaisesti kanniskelemaan lasta. Käytännössä mun siis pitää hankkia joku liinahässäkkä, millä kantaa muksua mukanani, kun käsiin en voi luottaa. Mä olinkin nyt sitten lueskellut illan noista liinoista ja muista, mutta sain aikaiseksi vain kauhean itkumasissurkukohtauksen siitä, ettei mulla ole oikeutta saada mitään lasta, kun en sitä pysty kunnolla hoitamaan. Itkeskelin vain ja olin ihan surkeana. Pyysin tukea vauva.infon muilta yli kolmikymppisiltä odottajilta ja sain kyllä ihanaa tukea. Olisihan ne saaneet kyllä olla ihan samaa mieltä mun kanssanikin, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut hyötyä, koska raskaana nyt kuitenkin olen ainakin vielä ja jos raskaus jatkuu, niin äitihän musta sitten tulee, joten enemmän hyötyä oli tosiaan vinkeistä, miten ehkä voisin pärjätä lapsen kanssa. Sain jo hyvän vihjeen kantoliinakanavasta, mutta edelleen olen aika pihalla, miten mun kannattaisi lähestyä noita kantoliina/kantoreppuasioita, mistä ihmeestä saan tietoa, mikä olisi ehkä järkevä vaihtoehto.

Lohdutan itseäni kuitenkin, että ovat ihan oikeasti, konkreettisesti kädettömätkin saaneet lapsia ja saaneet ne kasvatettua ihan kunnolla (muulla tavalla kädettömiä äitejä on toki vielä enemmän ja heihinkin samastun monella tavalla), joten ehkä minäkin. Joskus vain tulee hetkiä, kuten su-iltana, kun vain on kaikin puolin niin paska ja turha ja tarpeeton ja hyödytön ja kipeä olo, niin saa itselleen aikaiseksi ihan kauhean pahan mielen. No, rakkautta ja hellyyttä mulla ainakin riittää lapselle, se kai on se tärkein. Käytännön asioihin keksitään vain ratkaisut, kuten se kantoliina, sitteri seisomakorkeudelle, imettäminen makuullaan jne.

Kyllä se tästä taas...

Jen

Hei.

Minä olen raskaana. Se on ihme. Suuri ihme, kuten minäkin ja kiitän Herraa siitä. Kiitän kyllä myös aviomiestäni siitä, siis siitä siittämisestä. Kiitän Herraa myös miehestäni, sillä hän on myös ihme, ja ilman häntä ei olisi tätä lastakaan, jota saan kantaa.

Blogin otsikko ja osoite tulevat molemmat tästä laulusta: Hanhen laulu (Eero Ojanen). Tämä on minulle ollut jo kolmattakymmentä vuotta erittäin tärkeä laulu. Kaisa Korhonen on sen laulanut, valitettavasti sitä ei löydy YouTubesta, olisin sen tähän linkittänyt teillekin kuultavaksi, mutta sanat nyt kuitenkin kirjoitan tähän.

Hanhen laulu:

Hanhen lapsi on hanhen rakas,
koukkuiseni on minun rakkaani
lampaan lapsi on lampaan rakas,
minä rakastan kaartuvaistani.

Hevosen lapsi on hevosen rakas,
minä rakastan peiteltyäni.
Kissan lasta kissa rakastaa,
käppyräiseni on minulle rakas.

Ihmisen lapsi on ihmisen rakas,
käpertynyttäni minä rakastan.
Ketun lapsi on ketulle rakas,
minun rakkaani, kirjavatäpläinen.

Jos haluat seurata ajatuksiani tästä matkasta äitiyteen, kaikenlaisia hassuja, syvällisiä, pinnallisia, pöljiä ajatuksiani matkan varrelta, tervetuloa. Pyydän vastapalvelukseksi vain tietoa siitä, että lueskelet täällä näitä ajatuksiani. Myös vinkit, herättämäni ajatukset, kipeästi tarvitsemani tiedonjyväset ja kaikki mahdollinen tuki on myös tervetullutta. Tämä on tavallaan päiväkirjani, se vain nyt on sinunkin luettavissasi.

Jen