Meillä oli tosi kiva neuvolatäti, ihan pikkuisen semmoinen hmmm... mites sen nyt sanoisi, alkoi mainostaa kasvissyöntiä ja paastoamista sitten raskausajan jälkeen. =)

Mutta hyvin meni eka käynti, puhuin kyllä lyhyesti noista käsistä, mutta hyvin "tietävän" oloisena, eli siis totesin, että mulla tulee olemaan ongelmia lapsen sylittelyssä omilla voimilla, mutta kantoliinat jne. tulee olemaan kullanarvoisia meille. Täti ei siihen kauheasti kommentoinut mitään, vaan kuunteli vain. TOS oli hälle ihan vieras asia, mutta kuunteli kiinnostuneena, eikä ainakaan näyttänyt ulospäin, jos ajatteli, että olen keksinyt koko jutun omasta päästäni. ;-)

Elukoista oli ihan positiivinen, sanoi, että hänellä itsellään on 3 lasta, joista keskimmäisen syntyessä heillä oli koira. Tällä lapsella ei ole mitään allergioita, mutta kahdella muulla lapsellaan on. Heidän vauva-aikanaan heillä ei ole ollut elukoita. Tää tätski ainakin oli siis ihan positiivisella mielellä elukoiden suhteen. Mä ehkä tosin taas saatoin olla aika vahva ilmaisussani meidän eläimistä, "saapahan heti kunnon vastustuskyvyn, kun on paljon elukoita" -tyylisillä kommenteillani. Sellaiseen on paha mennä vinkumaan kauheasti, jos haluaa päästä hyvään yhteiseen alkuun. Harmittaa ihan hiukan, että tää neuvolantäti jää sitten kyllä vuorotteluvapaalle tän raskauden aikana, joten täti vaihtuu sit jossain välissä. Seuraavallakin kerralla on joku muu täti, mutta eipä tuo nyt maailmaa kaada, vaikka tädit vaihtuvatkin.

Jen

Moi taas.

Keräilen tähän alkuun parilta päivältä tekstejäni ja mietelmiäni. Katsotaan sitten jatkossa, kuinka tiuhaan ja paljon jaksan tätä päivittää, mutta alkuun nyt ainakin voisin käyttää kirjoitteluun vaikka koko päivän aikaa, mitä minulla ei ole. ;-)

Kyllähän mä sen tiedän, että ei kenenkään tarvitse eikä kukaan voi olla täydellinen äiti, vaan se riittää, että on riittävän hyvä riittävän usein. Meistä varmaan jokaisella on joku kohta, missä ei ole just se täydellisin mahdollinen äiti eikä kykene jokaista asiaa tekemään ihan just sillä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta sit pitää vain keksiä joku kiertotie tai muu tapa tehdä sama asia, eli pitää se muksu hengissä ja tyytyväisenä. Eikä se aina ole tyytyväinen kuitenkaan, teki mitä tahansa! Kyllä mulla sille taatusti riittää hellyyttä ja rakkautta, ei se ole käsistä kiinni. Pitää vain löytää joku, joka osaa opastaa noiden kantoliinojen sun muiden maailmaan, kun eilisen päivän käytin niistä lukemalla ja ahdistumalla melkein entistä enemmän, (kuten mulle kävi myös rattaista lukiessani,) kun en vain tajua. Tuntuu, että erilaisia vaihtoehtoja on hirveästi liikaa ja mun raskautetut aivoni ovat niin pehmenneet, etten pysty ottamaan selvää kaikesta ja tajuamaan kaikkea ja tekemään analyyttista, perinpohjaista ja sivistynyttä vertailua eri tuotteiden hyvistä ja huonoista puolista kunnes tiedän, mikä on juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä kauheinta, sitä parasta vaihtoehtoa ei välttämättä ole edes. Voi olla, että toiselle paras ei olekaan meille paras ja mulle paras ei olekaan vavvalle paras ja T:lle paras ja T:lle paras onkin ehkä vavvallekin hyvä, muttei mulle sopiva alkuunkaan ja multa pääsee taas kohta paniikki-itku.

Arvatkaa, miksi mä olen näin paniikissa. Taisin just tajuta sen itse. Meillä on tänään ensimmäinen neuvolakäynti ja mä olen ihan varma, että meidät listataan (jos ei heti listitä) siellä oitis kehnojen, epäkelpojen, täysin toivottomien tapausten sarjaan ja sosiaaliviranomaisille ilmoitetaan heti meidän lähdettyämme, että tätä porukkaa kannattaa pitää sit silmällä, varatkaa paikka ja aikaa jo kalentereihinne, sieltä tulee lapsi huostaanottoon viimeistään noin syyskuun puolessa välissä.

Meillä on eläimiä. Meillä on paljon eläimiä, enkä mä aio niistä luopua. Mun toiseksi suurin lapseen liittyvä pelkoni on, että se on allerginen ja mun oma elämäni loppuu siihen. Koska mulle ei ole elämää ilman eläimiä. Mä olen aina sanonut, että mulla on elämässä 3 tärkeää asiaa, ne on perheeni, etenkin T, Jumala ja eläimet. Ei keskenään missään järjestyksessä.

Mun kaverinikin kysyi, aionko uskaltaa pitää kissat sisällä vielä vavvan synnyttyä. Mä häkellyin täysin kysymyksestä, suutuin suorastaan. Miten niin muka? Mitä ihmettä oikein tarkoitat? Tietenkin aion pitää kissat sisällä. Mikä ihmeen kysymys tuo oli? Mihin liittyy? Miksi kysyt sellaista? Tähtähtähtähtähtähtäh?!

Yksikään mun eläimeni ei saa kärsiä liikaa siitä, että meille tulee yksi ihminen lisää. (Tai vaikka tulisikin ne neljä, joita ruokahalun perusteella päätetynä odotan.) Toki ne kärsii vähän, mun huomiotani ei enää riitä niin paljon kuin tähän asti. Ei millään, koska tähän asti huomio on mennyt niille täysin. Nyt siihen tulee yksi, joka vaatii huomiotani aika pirusti. Mutta niin hyvät olot kuin mahdollista ja niin paljon hellyyttä kuin mitenkään mahdollista aion elukoilleni turvata jatkossakin. Mä olen ne ottanut, mä myös hoidan ne. Toki siis T:n avulla tietenkin, mutta kuitenkin niiden elämän pitää pysyä hyvänä myös jatkossa. Ne tulee olemaan mulle just yhtä tärkeitä kuin ennenkin, ok, jos siihen tulee joku vielä tärkeämpi, ei se aiheuta, että mä en tykkäisi mun elukoistani yhtä paljon jatkossakin. Jos nevvolantäti ei pysty tätä ymmärtämään, niin sitten ei pysty, todennäköisesti ei pysty ja se ehkä sitten aiheuttaa kränää ja paljon itkeskelyä mulle, mutta joku hinta tästä hulluudesta on maksettava.Mä en halua ajatella sitä mahdollisuutta, että se kersa olisi allerginen. Jos on, siitä pitää sitten selvitä. Sekään ei etukäteen murehtimalla parane se asia.

Neuvolantädille en myöskään ajatellut kertoa ainakaan vielä eka käynnillä mitään käsiongelmistani, kyllä mä ehdin myöhemminkin järkyttää sitä. Elukat varmaan tulevat ehkä puheeksi, jätetään jotain järkytyksen aiheita vielä jemmaan, ettei pääse käymään tylsäksi.

Voihan se tietty olla, ettei koko raskauttakaan ole enää havaittavissa, jolloin ei tietty tarvi huolehtia ja murehtia näitäkään asioita, mutta en mä suostu sellaisestakaan ahdistumaan, vaan menen rohkein mielin ja yritän kerätä sopivan määrän aggressiota, etten ala itkeä heti, kun se sanoo, että elukat pitää hävittää, vaan pystyn säilyttämään tyyneyteni (juu, niin varmaan) ja esittämään kantani asiallisesti, rauhallisesti ja päättäväisesti (as if...), niin, että menee kerralla jakeluun, ettei meidän elukat lähde yhtään minnekään.Ei mua suinkaan stressaa. Ei stressaa. Eipä. Ei. E. .

Jen, hermoraunio

Raskausaika ei aina ole yhtä harmonista ja ihanaa, pilvenpäällä leijumista. Se on myös paljon epävarmuutta ja ihmettelyä, huolta, murhetta, ahdistusta, panikointia, mutta lopulta yleensä myös penikointia.

Alla heti alkuun vuodatusta eräältä ei-niin-hyvältä päivältä.

Jouduin tappelemaan yhden ystäväni kanssa tästä kertomisasiasta, milloin kertoa raskaudesta. En voi kylläkään olla täysin varma, millä mielellä oikeasti kommentti oli annettu, kun keskustelu käytiin kirjallisena chatissa. Kerroin hänelle raskaudestani ja hän kysyi, syntyykö vauva kesä- vai heinäkuussa. Mä sit vastasin, että vasta syyskuussa ja hän vastasi aika inhottavasti, etten saisi kertoa asiasta vielä, vasta kolmen kuukauden jälkeen on lupa kertoa muille. Mä sit ehkä vähän raskaushormonihöyryissäni loukkaannuin siitä ja sanoin, että minähän kerron asiasta just silloin kun haluan ja jos jotain tapahtuu, niin ei se tapahdu sen takia, että mä olen kertonut! Sitten avauduin vähän enemmänkin ja tuumasin, että sekös se sitten vinhaa olisi, että jos en kellekään olisi kertonut ja sitten raskaus menisikin kesken. Olisin aivan totaalisen rikki, enkä voisi sitäkään sanoa kellekään, miksi itken silmät päästäni, kun en olisi koko raskaudesta mitään kertonut.

Itse ajattelen, että jos saan olla tästä lapsesta ja raskaudesta onnellinen kuukauden, kaksi, kolme tai kymmenen, niin minähän olen. Kieltäydyn ajattelemasta keskenmenoriskiä liikaa, saa sen keskenmenon aikaan ihan pelkällä stressaamisellakin. Jokainen hetki, jonka kulutan murehtimalla on pois siitä onnesta, että saan olla raskaana!

Sitten eri asiasta lisää itkeskelyä. Sunnuntai oli huono päivä. Olin ollut koko päivän tosi kipeä. Mullahan on monen muun vaivan ohessa fibromyalgia ja sunnuntaina oli aivan sietämättömän kipeä päivä sen takia. Myös vatsa oli ihan kummallinen koko päivän, juili tosi inhottavasti. Ehdin jo miettiä sata kertaa, mahtaako tämä olla viimeinen päiväni raskaana, mutta kuten sanoin, olen kieltäytynyt täysin murehtimasta mahdollista keskenmenoa tai muuta ikävää. Nautin jokaisesta raskaanaolon hetkestä ja ajatuksesta pikkuisesta ja sitten isommasta, ja jos jotain käy, niin sitten käy. En aio murehtia etukäteen.Tästä päivän kipuilusta tuli kuitenkin mieleeni, että mä en kyllä totisesti ole ihan priimaa äitiainesta. Mun on pakko miettiä, miten mä aion lapsen kanssa selvitä, kun mun kädet ei toimi normaalisti, mä en esimerkiksi tule pystymään kantamaan lasta tuossa kehon edessä pelkillä käsivoimilla tai sillai "perinteisesti" sylissä, tuossa kehon edessä käsien päällä makuullaan. Pystyn nostamaan sen syliin ja pitämään sitä hetken, korkeintaan ehkä muutamia minuutteja, mutta en varsinaisesti kanniskelemaan lasta. Käytännössä mun siis pitää hankkia joku liinahässäkkä, millä kantaa muksua mukanani, kun käsiin en voi luottaa. Mä olinkin nyt sitten lueskellut illan noista liinoista ja muista, mutta sain aikaiseksi vain kauhean itkumasissurkukohtauksen siitä, ettei mulla ole oikeutta saada mitään lasta, kun en sitä pysty kunnolla hoitamaan. Itkeskelin vain ja olin ihan surkeana. Pyysin tukea vauva.infon muilta yli kolmikymppisiltä odottajilta ja sain kyllä ihanaa tukea. Olisihan ne saaneet kyllä olla ihan samaa mieltä mun kanssanikin, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut hyötyä, koska raskaana nyt kuitenkin olen ainakin vielä ja jos raskaus jatkuu, niin äitihän musta sitten tulee, joten enemmän hyötyä oli tosiaan vinkeistä, miten ehkä voisin pärjätä lapsen kanssa. Sain jo hyvän vihjeen kantoliinakanavasta, mutta edelleen olen aika pihalla, miten mun kannattaisi lähestyä noita kantoliina/kantoreppuasioita, mistä ihmeestä saan tietoa, mikä olisi ehkä järkevä vaihtoehto.

Lohdutan itseäni kuitenkin, että ovat ihan oikeasti, konkreettisesti kädettömätkin saaneet lapsia ja saaneet ne kasvatettua ihan kunnolla (muulla tavalla kädettömiä äitejä on toki vielä enemmän ja heihinkin samastun monella tavalla), joten ehkä minäkin. Joskus vain tulee hetkiä, kuten su-iltana, kun vain on kaikin puolin niin paska ja turha ja tarpeeton ja hyödytön ja kipeä olo, niin saa itselleen aikaiseksi ihan kauhean pahan mielen. No, rakkautta ja hellyyttä mulla ainakin riittää lapselle, se kai on se tärkein. Käytännön asioihin keksitään vain ratkaisut, kuten se kantoliina, sitteri seisomakorkeudelle, imettäminen makuullaan jne.

Kyllä se tästä taas...

Jen

Hei.

Minä olen raskaana. Se on ihme. Suuri ihme, kuten minäkin ja kiitän Herraa siitä. Kiitän kyllä myös aviomiestäni siitä, siis siitä siittämisestä. Kiitän Herraa myös miehestäni, sillä hän on myös ihme, ja ilman häntä ei olisi tätä lastakaan, jota saan kantaa.

Blogin otsikko ja osoite tulevat molemmat tästä laulusta: Hanhen laulu (Eero Ojanen). Tämä on minulle ollut jo kolmattakymmentä vuotta erittäin tärkeä laulu. Kaisa Korhonen on sen laulanut, valitettavasti sitä ei löydy YouTubesta, olisin sen tähän linkittänyt teillekin kuultavaksi, mutta sanat nyt kuitenkin kirjoitan tähän.

Hanhen laulu:

Hanhen lapsi on hanhen rakas,
koukkuiseni on minun rakkaani
lampaan lapsi on lampaan rakas,
minä rakastan kaartuvaistani.

Hevosen lapsi on hevosen rakas,
minä rakastan peiteltyäni.
Kissan lasta kissa rakastaa,
käppyräiseni on minulle rakas.

Ihmisen lapsi on ihmisen rakas,
käpertynyttäni minä rakastan.
Ketun lapsi on ketulle rakas,
minun rakkaani, kirjavatäpläinen.

Jos haluat seurata ajatuksiani tästä matkasta äitiyteen, kaikenlaisia hassuja, syvällisiä, pinnallisia, pöljiä ajatuksiani matkan varrelta, tervetuloa. Pyydän vastapalvelukseksi vain tietoa siitä, että lueskelet täällä näitä ajatuksiani. Myös vinkit, herättämäni ajatukset, kipeästi tarvitsemani tiedonjyväset ja kaikki mahdollinen tuki on myös tervetullutta. Tämä on tavallaan päiväkirjani, se vain nyt on sinunkin luettavissasi.

Jen