Moi taas.

Keräilen tähän alkuun parilta päivältä tekstejäni ja mietelmiäni. Katsotaan sitten jatkossa, kuinka tiuhaan ja paljon jaksan tätä päivittää, mutta alkuun nyt ainakin voisin käyttää kirjoitteluun vaikka koko päivän aikaa, mitä minulla ei ole. ;-)

Kyllähän mä sen tiedän, että ei kenenkään tarvitse eikä kukaan voi olla täydellinen äiti, vaan se riittää, että on riittävän hyvä riittävän usein. Meistä varmaan jokaisella on joku kohta, missä ei ole just se täydellisin mahdollinen äiti eikä kykene jokaista asiaa tekemään ihan just sillä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta sit pitää vain keksiä joku kiertotie tai muu tapa tehdä sama asia, eli pitää se muksu hengissä ja tyytyväisenä. Eikä se aina ole tyytyväinen kuitenkaan, teki mitä tahansa! Kyllä mulla sille taatusti riittää hellyyttä ja rakkautta, ei se ole käsistä kiinni. Pitää vain löytää joku, joka osaa opastaa noiden kantoliinojen sun muiden maailmaan, kun eilisen päivän käytin niistä lukemalla ja ahdistumalla melkein entistä enemmän, (kuten mulle kävi myös rattaista lukiessani,) kun en vain tajua. Tuntuu, että erilaisia vaihtoehtoja on hirveästi liikaa ja mun raskautetut aivoni ovat niin pehmenneet, etten pysty ottamaan selvää kaikesta ja tajuamaan kaikkea ja tekemään analyyttista, perinpohjaista ja sivistynyttä vertailua eri tuotteiden hyvistä ja huonoista puolista kunnes tiedän, mikä on juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä kauheinta, sitä parasta vaihtoehtoa ei välttämättä ole edes. Voi olla, että toiselle paras ei olekaan meille paras ja mulle paras ei olekaan vavvalle paras ja T:lle paras ja T:lle paras onkin ehkä vavvallekin hyvä, muttei mulle sopiva alkuunkaan ja multa pääsee taas kohta paniikki-itku.

Arvatkaa, miksi mä olen näin paniikissa. Taisin just tajuta sen itse. Meillä on tänään ensimmäinen neuvolakäynti ja mä olen ihan varma, että meidät listataan (jos ei heti listitä) siellä oitis kehnojen, epäkelpojen, täysin toivottomien tapausten sarjaan ja sosiaaliviranomaisille ilmoitetaan heti meidän lähdettyämme, että tätä porukkaa kannattaa pitää sit silmällä, varatkaa paikka ja aikaa jo kalentereihinne, sieltä tulee lapsi huostaanottoon viimeistään noin syyskuun puolessa välissä.

Meillä on eläimiä. Meillä on paljon eläimiä, enkä mä aio niistä luopua. Mun toiseksi suurin lapseen liittyvä pelkoni on, että se on allerginen ja mun oma elämäni loppuu siihen. Koska mulle ei ole elämää ilman eläimiä. Mä olen aina sanonut, että mulla on elämässä 3 tärkeää asiaa, ne on perheeni, etenkin T, Jumala ja eläimet. Ei keskenään missään järjestyksessä.

Mun kaverinikin kysyi, aionko uskaltaa pitää kissat sisällä vielä vavvan synnyttyä. Mä häkellyin täysin kysymyksestä, suutuin suorastaan. Miten niin muka? Mitä ihmettä oikein tarkoitat? Tietenkin aion pitää kissat sisällä. Mikä ihmeen kysymys tuo oli? Mihin liittyy? Miksi kysyt sellaista? Tähtähtähtähtähtähtäh?!

Yksikään mun eläimeni ei saa kärsiä liikaa siitä, että meille tulee yksi ihminen lisää. (Tai vaikka tulisikin ne neljä, joita ruokahalun perusteella päätetynä odotan.) Toki ne kärsii vähän, mun huomiotani ei enää riitä niin paljon kuin tähän asti. Ei millään, koska tähän asti huomio on mennyt niille täysin. Nyt siihen tulee yksi, joka vaatii huomiotani aika pirusti. Mutta niin hyvät olot kuin mahdollista ja niin paljon hellyyttä kuin mitenkään mahdollista aion elukoilleni turvata jatkossakin. Mä olen ne ottanut, mä myös hoidan ne. Toki siis T:n avulla tietenkin, mutta kuitenkin niiden elämän pitää pysyä hyvänä myös jatkossa. Ne tulee olemaan mulle just yhtä tärkeitä kuin ennenkin, ok, jos siihen tulee joku vielä tärkeämpi, ei se aiheuta, että mä en tykkäisi mun elukoistani yhtä paljon jatkossakin. Jos nevvolantäti ei pysty tätä ymmärtämään, niin sitten ei pysty, todennäköisesti ei pysty ja se ehkä sitten aiheuttaa kränää ja paljon itkeskelyä mulle, mutta joku hinta tästä hulluudesta on maksettava.Mä en halua ajatella sitä mahdollisuutta, että se kersa olisi allerginen. Jos on, siitä pitää sitten selvitä. Sekään ei etukäteen murehtimalla parane se asia.

Neuvolantädille en myöskään ajatellut kertoa ainakaan vielä eka käynnillä mitään käsiongelmistani, kyllä mä ehdin myöhemminkin järkyttää sitä. Elukat varmaan tulevat ehkä puheeksi, jätetään jotain järkytyksen aiheita vielä jemmaan, ettei pääse käymään tylsäksi.

Voihan se tietty olla, ettei koko raskauttakaan ole enää havaittavissa, jolloin ei tietty tarvi huolehtia ja murehtia näitäkään asioita, mutta en mä suostu sellaisestakaan ahdistumaan, vaan menen rohkein mielin ja yritän kerätä sopivan määrän aggressiota, etten ala itkeä heti, kun se sanoo, että elukat pitää hävittää, vaan pystyn säilyttämään tyyneyteni (juu, niin varmaan) ja esittämään kantani asiallisesti, rauhallisesti ja päättäväisesti (as if...), niin, että menee kerralla jakeluun, ettei meidän elukat lähde yhtään minnekään.Ei mua suinkaan stressaa. Ei stressaa. Eipä. Ei. E. .

Jen, hermoraunio