Raskausaika ei aina ole yhtä harmonista ja ihanaa, pilvenpäällä leijumista. Se on myös paljon epävarmuutta ja ihmettelyä, huolta, murhetta, ahdistusta, panikointia, mutta lopulta yleensä myös penikointia.

Alla heti alkuun vuodatusta eräältä ei-niin-hyvältä päivältä.

Jouduin tappelemaan yhden ystäväni kanssa tästä kertomisasiasta, milloin kertoa raskaudesta. En voi kylläkään olla täysin varma, millä mielellä oikeasti kommentti oli annettu, kun keskustelu käytiin kirjallisena chatissa. Kerroin hänelle raskaudestani ja hän kysyi, syntyykö vauva kesä- vai heinäkuussa. Mä sit vastasin, että vasta syyskuussa ja hän vastasi aika inhottavasti, etten saisi kertoa asiasta vielä, vasta kolmen kuukauden jälkeen on lupa kertoa muille. Mä sit ehkä vähän raskaushormonihöyryissäni loukkaannuin siitä ja sanoin, että minähän kerron asiasta just silloin kun haluan ja jos jotain tapahtuu, niin ei se tapahdu sen takia, että mä olen kertonut! Sitten avauduin vähän enemmänkin ja tuumasin, että sekös se sitten vinhaa olisi, että jos en kellekään olisi kertonut ja sitten raskaus menisikin kesken. Olisin aivan totaalisen rikki, enkä voisi sitäkään sanoa kellekään, miksi itken silmät päästäni, kun en olisi koko raskaudesta mitään kertonut.

Itse ajattelen, että jos saan olla tästä lapsesta ja raskaudesta onnellinen kuukauden, kaksi, kolme tai kymmenen, niin minähän olen. Kieltäydyn ajattelemasta keskenmenoriskiä liikaa, saa sen keskenmenon aikaan ihan pelkällä stressaamisellakin. Jokainen hetki, jonka kulutan murehtimalla on pois siitä onnesta, että saan olla raskaana!

Sitten eri asiasta lisää itkeskelyä. Sunnuntai oli huono päivä. Olin ollut koko päivän tosi kipeä. Mullahan on monen muun vaivan ohessa fibromyalgia ja sunnuntaina oli aivan sietämättömän kipeä päivä sen takia. Myös vatsa oli ihan kummallinen koko päivän, juili tosi inhottavasti. Ehdin jo miettiä sata kertaa, mahtaako tämä olla viimeinen päiväni raskaana, mutta kuten sanoin, olen kieltäytynyt täysin murehtimasta mahdollista keskenmenoa tai muuta ikävää. Nautin jokaisesta raskaanaolon hetkestä ja ajatuksesta pikkuisesta ja sitten isommasta, ja jos jotain käy, niin sitten käy. En aio murehtia etukäteen.Tästä päivän kipuilusta tuli kuitenkin mieleeni, että mä en kyllä totisesti ole ihan priimaa äitiainesta. Mun on pakko miettiä, miten mä aion lapsen kanssa selvitä, kun mun kädet ei toimi normaalisti, mä en esimerkiksi tule pystymään kantamaan lasta tuossa kehon edessä pelkillä käsivoimilla tai sillai "perinteisesti" sylissä, tuossa kehon edessä käsien päällä makuullaan. Pystyn nostamaan sen syliin ja pitämään sitä hetken, korkeintaan ehkä muutamia minuutteja, mutta en varsinaisesti kanniskelemaan lasta. Käytännössä mun siis pitää hankkia joku liinahässäkkä, millä kantaa muksua mukanani, kun käsiin en voi luottaa. Mä olinkin nyt sitten lueskellut illan noista liinoista ja muista, mutta sain aikaiseksi vain kauhean itkumasissurkukohtauksen siitä, ettei mulla ole oikeutta saada mitään lasta, kun en sitä pysty kunnolla hoitamaan. Itkeskelin vain ja olin ihan surkeana. Pyysin tukea vauva.infon muilta yli kolmikymppisiltä odottajilta ja sain kyllä ihanaa tukea. Olisihan ne saaneet kyllä olla ihan samaa mieltä mun kanssanikin, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut hyötyä, koska raskaana nyt kuitenkin olen ainakin vielä ja jos raskaus jatkuu, niin äitihän musta sitten tulee, joten enemmän hyötyä oli tosiaan vinkeistä, miten ehkä voisin pärjätä lapsen kanssa. Sain jo hyvän vihjeen kantoliinakanavasta, mutta edelleen olen aika pihalla, miten mun kannattaisi lähestyä noita kantoliina/kantoreppuasioita, mistä ihmeestä saan tietoa, mikä olisi ehkä järkevä vaihtoehto.

Lohdutan itseäni kuitenkin, että ovat ihan oikeasti, konkreettisesti kädettömätkin saaneet lapsia ja saaneet ne kasvatettua ihan kunnolla (muulla tavalla kädettömiä äitejä on toki vielä enemmän ja heihinkin samastun monella tavalla), joten ehkä minäkin. Joskus vain tulee hetkiä, kuten su-iltana, kun vain on kaikin puolin niin paska ja turha ja tarpeeton ja hyödytön ja kipeä olo, niin saa itselleen aikaiseksi ihan kauhean pahan mielen. No, rakkautta ja hellyyttä mulla ainakin riittää lapselle, se kai on se tärkein. Käytännön asioihin keksitään vain ratkaisut, kuten se kantoliina, sitteri seisomakorkeudelle, imettäminen makuullaan jne.

Kyllä se tästä taas...

Jen