Jep, no kerron nyt sit kuitenkin vielä siitä lääkärikäynnistä ja eka ultrastakin, kun kerta vauhtiin pääsin. 9.2. oli siis ultra-aika ja sinne mentiin sitten kaksistaan. Lääkäri oli 45 min myöhässä, mutta ei se mitään, ehdinpähän enimmät hermoiluni hermoilla siinä odotushuoneessa. Mua nimittäin hermostutti ja pelotti ihan tajuttomasti. Olin ihan varma, ettei siellä ole ketään kurkkimassa vastaan, kun me päästään katsomaan.

No, huoneeseen sisälle ja samantien pöksyt pois ja pedille, en mä sen kummemmin aikailla siinä olis halunnutkaan, joten ei muuta kuin asiaan. Harmi, ettei sen lääkärin kiire loppunut siihen. Sikiö löytyi onneksi heti, samoin kuin ihana pieni kiihkeä syke. Mä en ensin nähnyt mitään koko monitorista ja mä vain hoin, että onko siellä joku, kertokaa nyt, löytyykö sieltä ketään. Sit se mamma vihdoin käänsi sen monitorin niin, että minäkin näin pienen ihmeemme ja ehdin just nähdä sen sykkeenkin. Oli se ihmeellinen hetki! Mut sit se hävisikin, kun lääkäri lopetti. Olisi nyt antanut meidän ihmetellä sitä edes kaksi, kolme sekuntia, mutta ei. Lekuri vain harmitteli, kun ei saa otettua sitä niska-pers-otetta, eli pää-peppu-mittaa, kun toinen on huonossa asennossa siihen nähden. No, kokeillaan mahan päältä. Taas löytyi pieni, oikein oppikirja-asennossa oli pienokainen siellä ja mitta saatiin ja se vastasi täysin viikkoja. Kuukautisten mukaan oli 10+0 ja mitan mukaan 10+1, eli pienokainen oli 31,5mm pitkä ja ylpeiden vanhempiensa mielestä oikein kaunis ja komea!

Ei me mitään ihanaa koppotikoppotia tai yhtään mitään muutakaan kuultu, mutta onneksi nähtiin kyllä, edes sekunnin verran. Kuvitella! Mun sisälläni on ihana pieni kolmesenttinen pikkuihme, jonka sydän lyö ja joka köllöttelee siellä pyöristyneessä kohdussa. Maailman ihanin 31,5-millinen ihme. Enpä olisi ikinä voinut kuvitella, että mun sisällä voisi kasvaa tuollainen ihme. On se kumma juttu, miten se oli heti nyt niin kauheasti todellisempi kuin vaikka kaksi tuntia aikaisemmin.

T:kin oli ihan herkistynyt. Tuijotti ultrakuvaa hellä ilme kasvoillaan ja oli niin onnellisen oloinen ja näköinen. Harmi, että se lääkäritäti oli kyllä niin kiireinen ja kireä, vähän ehkä tylyn oloinenkin

Vaikka me oltiin siellä hiukan alle 10 minuuttia yhteensä, ehdin siinä vaatteita pukiessani jo suututtaa sen neuvolalääkärinkin jo. Saas nähdä, mitä siitäkin yhteistyöstä jatkossa tulee, kun mä menin suuni aukaisemaan. (No, eipä sitä nyt niin tiuhaan näe, eiköhän se ehdi meidät unohtaa, ellei sitten kirjannut tietoihinsa, että se hankala akka ja sen mies.)­ ­
Se kysyi, osallistutaanko sikiöseulontoihin, mä siihen sit vastasin, että periaatteessa joo, mutta meille ne ei ole seulonnat, meidän vavvaa ei seulota yhtään mihinkään. Me mennään sinne katsomaan, miten muksu on kehittynyt.­

No, tää täti veti naaman turskantussulle ja kysyi sitten , että jaa, tekö olette sitä mieltä, että jos siellä paljastuu jotain trisomiaa tms., niin raskautta jatketaan silti?­
Mä tuumasin hyvin painokkaasti, että juu, me ollaan sitä mieltä. Täti veti hernekeitot syvälle kasvojensa onteloihin ja sanoi, että tää ultra ei kyllä ole sitä varten, että sinne mennään vauvaa katselemaan­, vaan sitä varten, että löydetään epämuodostumat jne. Jotain se siinä mussutti, mä kiehuin niin, ettei jäänyt mieleen, mitä se jupisi. Mä vain toistin, että joo, meille se on tilaisuus nähdä se pieni ihme.

Puhuttiin autossa T:n kanssa, että täti saa olla just mitä mieltä haluaa, ei vaikuta meihin. Jos siellä vaikka paljastuisikin, että meidän Nytty-Mytty, Ziggy-papunen on todennäköisesti vaikka down-lapsi, niin sitten se vaikuttaisi sen verran, että me hankittaisiin tietoa tästä asiasta, osattaisiin asennoitua asiaan paremmin, olla onnellisia siitä meidän ihmeestämme, jolla nyt saattaa olla downin syndrooma, tai sitten ei. Mihinkään lapsivesitutkimuksiin ei suostuta, vaikka testit näyttäisivät mitä.

Meidän ihana pieni lapsemme Bartholomäus-Agamemnon, Hittolemmitty-Hieronymus, Torkkeli-Arhippa, Methusalem-Abrahamsfridjof. Siinä teille nimivaihtoehtoja pureskeltaviksi, kunnes aikanaan kuulette sitten, minkä noista (tai jostain muista) valitsimme.

Niin, nuohan muuten ovat kaikki pojan nimiä. Mä olen ihan varma, että tää on poika. Katsotaan sitten lopulta, kuinka kävi, mutta poika se on, ihan varmasti. Aluksi tää meni sillai, että ajattelin, että hoen itselleni, että se on poika, että kiinnyn siihen poika-ajatukseen jo valmiiksi, kun mä olen aina halunnut tyttöä, joten siitä mä olisin joka tapauksessa ihan ekstaasissa. Nyt huomaan, että tää pojan ajatteleminen selvästi toimii, koska mä olen jo ihan valmis siihen ja iloitsen siitä, että se ihan oikeasti olisikin poika.

En ole aikoihin kirjoittanut mitään, yritän tässä joku päivä kertoa ultraussessiosta, oli ihanaa nähdä pieni. On uskomatonta, miten paljon todemmaksi koko asia kävi kymmenessä minuutissa.
Nyt kuitenkin vaunuahdistusta. Mä olen ihan hukassa näiden kärryjen kanssa ja joudun joka kerta ihan puolipaniikkiin, kun yritän tässä vaunusuossa rämpiä, enkä ymmärrä näistä yhtään mitään. Onneksi aikaa on. Seuraavassa se, mitä haluan, näiden ei tarvitse löytyä yksistä ja samoista rattaista/kärryistä/vaunuista/semmoisista lapsenkuljetusvankkureista. (Ja itse asiassa meillä onkin varastossa yhdet, joista toivottavasti saa semmoiset pihassanukutus ja koiranpissatusrytölenkkikärryt. Niistä vähän myöhemmin lisää.)

Tottakai haluan, kuten kaikessa aina, päästä suhteellisen edullisesti, eli toki, jos ei joka asiaa varten tarvitse omia rattaitaan, niin hyvä juttu, mutta toisaalta käytettynä mä ostan joka tapauksessa, jos vain suinkin löydän ja kyllähän noita tuntuu löytyvän.

Haluan penskalle kärryt, joissa se voi nukkua pihalla, haluan rattaat, mitkä mahtuu auton takakonttiin, kun lähdetään jonnekin, haluan rattaat, jotka saan yksin alas autosta ja takas autoon, että pääsen tarvittaessa myös yksin penskan kanssa jonnekin. Vaihtoehtona tietty myös sitten jonkinlainen härpäke, johon sen autotelineen (huomaatte, kuinka mulla on termistö hallussa. Olisko se turvakaukalo?) saa kiinni. Asumme maalla, joten periaatteessa kärryjen ei tarvi olla mitkään Helsinki City Boy -hienostokärryttimet, mutta toisaalta mihinkään ei täällä pääse ilman autoa, joten se autoonsaaminen on varmaan niitä tärkeimpiä kriteerejä. Tosin autokin menee vielä vaihtoon pakon sanelemista syistä ja kyllä me joka tapauksessa ostetaan mahd. iso auto (eli niin iso kuin rahatilanne sallii) ja farkku ehdottomasti, ei sentään tila-autoa ehkä vielä ensimmäisen lapsen myötä.

Meillä on varastossa (tulivat siis talon oston mukana, varasto ja sen sisältö) jonkinlaiset lastenrattaat/kärryt/vaunut. Ne ovat oranssi-siniruudulliset, joitain, ehkä arviolta 7 vuotta vanhat (talon myyneen pariskunnan pennun iästä päätellen.) ABC Designin vaunut. En halua noita käyttää ihmisten ilmoilla, ne on ihan kauhean rumat ja kulahtaneet, mutta jos ne esim. passais pihassa nukuttamiseen, mettälenkille tms. niin mikä ettei. Ei niitä myydäkään kannata, kun on oikeasti tosi kärsineet ulkonäöltään. No, sit mä ajattelin, että mähän revin kankaat irti ja värjään ne vaikka mustiksi, problem solved, siinä mulla hyvät kärryt. No, tein työtä käskettyä: sain vaunut raahattua sisälle. Revin kaikki muut kankaat irti, paitsi kuomun kangasta ei saakaan irti, ylläripylläri. No hienoa. Se kun on se ainoa osa, jossa on hometta tai ainakin jotain, joka neuroottisen hysteerisen tulevan äidin silmiin näyttää homeelta, eli se on homeessa. Perhana.
Toinen juttu on, että kaikki renkaat ovat littanat. En tiedä, saako tuohon järkevästi uusia renkaita, vai luovutanko jo tässä vaiheessa ja ostan hitto soikoon uudet vankkurit. Tai siis käytetyt, mutta kuitenkin. Mä ihastuin jo Mutsyn Urban Ridereiden ulkonäköön, toisaalta kaikki nuo kärryt näyttää mun silmiin enempivähempi samalta, kaipa se oli vain se hieno väri, mihin ihastuin. Sitäpaitsi noi maksaa ihan hulluna, eli en halua niitä ja toisekseen, ei meille voi ostaa mitään, minkä nimessä on Urban tai City, meiltä on lähimpään naapuriin kilometri ja lähimpään kauppaan viisi samanlaista.
Että tällaisissa ratasaatoksissa tänään.
Jen